Sidosryhmäosaaminen osana neuvottelutaitoja

Neuvottelua vaativien asioiden kirjo on laaja. Panokset neuvotteluille ja neuvottelijoille ovat moninaiset, useasti laaja-alaiset ja yleensä erilaiset. Neuvottelu on vuorovaikutusta parhaimmillaan ja yleensä se koskettaa yhteistä elämäämme – elämämme monia osa-alueita. Neuvottelua voidaan pitää vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa neuvottelija(t) pyrkii tavoitteisiinsa monella tapaa. Päästäkseen yhteisymmärrykseen ja neuvottelutulokseen neuvottelijat samanaikaisesti kilpaileva, tekevät yhteistyötä ja kompromisseja.  

 

Neuvottelun vuorovaikutuksellinen suhde määritellään erikseen kaikissa neuvottelutilanteissa osapuolten yhteistyöhalukkuuden ja käyttäytymisen mukaan. Vuorovaikutuksellinen suhde määritellään joko kilpailulliseksi (distributiiviseksi) tai yhteistyöhaluiseksi (integratiiviseksi). Tällöin kyseessä on sosiaalipsykologinen neuvottelumalli, joka erottaa neuvottelutaidoissa kaksi merkittävää osaamisen osa-aluetta: 1) kilvoittelu, johon liitetään erimielisyys 2) taitava neuvottelija poistaa sopimuksen tieltä tarpeettomat esteet ja osaa arvioida milloin pitää pysyä lujana ja milloin on tarpeen hyväksyä kompromissi. Neuvottelu sinällään muodostuu eri vaiheista ja nämä voidaan jakaa esimerkiksi seuraavasti: valmistautumisvaihe, aloittamisvaihe, asioiden käsittelyvaihe ja neuvottelun päättämisvaihe. Neuvottelutuloksen hyödyntäminen ja/tai voimaan saattaminen voidaan jossain yhteydessä myös nähdä yhtenä erillisenä neuvotteluvaiheena. 

Suomenkielisenä sanana neuvottelu käsittää laajasti neuvotteluun liittyvät monipuoliset lähestymistavat ja näkökulmat. Englanninkielisessä kirjallisuudessa neuvottelu -sana jäsennetään useasti rinnakkaiskäsitteenä. Yksi tunnetuimmista englanninkielistä neuvottelua tarkoittava sana on negotiation  tosin kaupankäyntineuvotteluissa käytetään useasti sanaa bargaining. Neuvottelua pidetään muutoksen hallinnan välineenä - prosessina -, jossa neuvottelijat (ihmiset) tapaavat määritelläkseen, neuvoteltavaan asiaan liittyen, keskinäisen suhteensa selvittämällä onko muutos mahdollista ja millaisia ehtoja siihen liittyy. Sidosryhmäosaamisen osalta huomio kiinnittyy sidosryhmäverkostojen rakentamiseen, johtamistaitoihin ja oman sosiohistoriallisen kontekstin luomiseen.

Neuvottelu on monipuolinen vuorovaikutuksen muoto, jota voidaan tarkastella hyvin erilaisista lähtökohdista ja näkökulmista. Neuvottelussa kaksi tai useampi osapuoli, joilla on riippuvuussuhde ja eriävät intressit, sitoutuvat sosiaaliseen vuorovaikutukseen päästäkseen kaikkia osapuolia tyydyttävään lopputulokseen. Sopimusneuvottelut kuuluvat suomalaisessa neuvottelu-kulttuurissa tyypillisesti sellaiseen tilanteeseen, jolloin ei lähtökohtaisesti ole tiedossa erimielisiä asioita, vaan osapuolet haluavat yhdessä käydä sopimusehtoja lävitse ja neuvotella niistä tarvittaessa. Kyseistä tilannetta voidaan myös pitää tietojenvaihtona varmistamalla yhteisymmärrys ja toisen osapuolen sitoutuminen sopimusehtoihin ja sovittuun asiaan. Sidosryhmäkontekstissa pelkästään yhteistyö päämääränä ei ole ainoa huomionarvoinen asia, vaan myös keinot, joilla yhteistyöhön päästään. 

   

Yksi arkipäiväinen neuvottelutilanne liittyy hetkeen, kun puoliso kysyy: ”Mitä mieltä olet, jos värjään hiukseni harmaiksi?”  Jos olet alkujaan rakastunut tummahiuksiseen puolisoon, niin on varmaan syytä neuvotella yhdessä (=integratiivinen vuorovaikutussuhde), kuinka päästään tilanteeseen, joka miellyttää molempia osapuolia. Siis rakastuitko puolisosi persoonaan, olivatko tummat hiukset ne, joiden pohjalta teit valintasi vai vaikuttivatko molemmat seikat puolison valintaan tai kenties aivan jotkut muut seikat?  :)

      

Tiede, tieto, johtaminen, mentorointi ja hypoteesi

Tiedettä ja sen tekemistä voidaan tutkia muun muassa sosiaalisena, psykologisena, poliittisena tai laajemmin yhteiskunnallisena retorisena ja tiedollisena toimintana. Tiedettä ei ole oikein pystytty yksiselitteisesti määrittelemään. Niinpä tieteen määritteleminen riippuu asiayhteydestä. Tosin fokuksessa useasti ei olekaan yksittäisen tiedekäsitteen määritelmä, vaan sen sijaan se, missä asiayhteydessä ja missä merkityksessä tiedekäsitettä käytetään.

Tieteellä tarkoitetaan toisaalla luotua, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien tietojen systemaattista kokonaisuutta [=tulokset] ja toisaalta tällaisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua, jota voidaan kutsua tieteelliseksi tutkimusprosessiksi [Niskanen 1980, 13].

Jo antiikin kreikan filosofin ja Akatemian perustajan Platonin [427-347 eaa.] ajoista lähtien tieto on määritelty perustelluksi todeksi - uskomukseksi [käsitykseksi]. Tämä tarkoittaa, että voidakseen sanoa oikeutetusti tietävänsä jotain: 1) täytyy olla asiaa koskeva uskomus, 2) tuon uskomuksen on oltava tosi ja 3) uskomukselle on oltava perustelu. Siis kaikkien edellä mainittujen ehtojen on täytyttävä, jotta voi sanoa tietävänsä jotain. Siitä huolimatta ollaan haluttomia sanomaan, että kysymyksessä on aito tieto ja ehkä juuri siitä syystä tietoteoreetikot eivät ole pystyneet määrittelemään yhteisesti hyväksyttävää määritelmää tiedosta.  Lisäksi on paradigma = yleisesti hyväksytty ja oikeana pidetty ajattelutapa. Paradigma on merkki tieteenalan kypsyydestä. Tutkimusala voi olla myös ilman jaettua paradigmaa. Tällöin alaa kutsutaan esiparadigmaattiseksi tutkimusalaksi.   

Käytännön kautta opittua kehittyvää taitoa voidaan kutsua hiljaiseksi tiedoksi [mm. Collins 1985; Polanyi 1985]. Tämä hiljainen tieto ei liity vain tieteeseen, sillä huomattava osa arkitiedostamme on erilaisten kokemusten synnyttämää taitojen, intuitioiden ja tottumusten muotoja. Kyseessä on tieto, jota ei voida tyhjentävästi esittää väitelauseiden muodossa. Useasti yhtenä hiljaisentiedon esimerkkinä pidetään polkupyörällä ajamisen taitoa. Tällöin kielellisen välittämisen vaikeus nousee esiin, jos pyörällä ajamista opetetaan puhelimitse [=tavallinen puhelin, ei siis älypuhelin] henkilölle, joka ei koskaan ole ajanut pyörällä eikä edes ole nähnyt polkupyörää. Tämä tehtävä edellyttää mahdollisuutta jollain tavoin päästä näyttämään esimerkkiä pyörällä ajamisesta [ehkä älypuhelin toimii jollain tavoin tässä], jolloin oppijalla täytyy olla mahdollisuus oman yrityksen ja erehtymisen kautta opiskella pyörällä ajamisen taito [=oltava pyörän käyttömahdollisuus] :)

Johtamisen ja mentoroinnin tehtävänä on nostaa esiin oppijan – aktorin piilevää osaamista. Kun syntyy uutta oivaltavaa oppimista sekä uutta tietoa, niin tällöin voidaan syntynyttä tietoa siirtää itsenäisesti käytännön sovelluksiin – kuten pyörällä ajamiseen. Hiljaisella tiedolla on muutamia kiinnostavia piirteitä, jotka tekevät niistä pulmallisia. Yksi sellainen on se, ettei ole olemassa ulkoista tuntomerkkiä, jonka avulla pystyttäisiin tunnistamaan taidon siirtyminen tai se hallinta. Siis pyörällä ajamista ei voi oikein muutoin todeta kuin näkemällä oppijan ajavan polkupyörällä tai nähdä ajaminen, vaikka älypuhelimen välittämän kuvan kautta :)

Yleisesti käytetty termi hypoteesi on ennakoiva tietoväite, jolla koitamme todistaa väitettä oikeaksi tai vääräksi. Konstruktiivisen tietoteorian [kognitiivisen psykologian ja humanistis-psykologian yhdistelmä] mukaan hypoteeseilla on hyvin rajallinen arvo, sillä erilaisten muistiinpanojen kokoaminen ja erilaisten muistiinpanojen muunnosten käyttö saattavat johtaa hyvin erilaisiin vastauksiin samoihin kysymyksiin samoista ilmiöistä. Ja kun emme voi olla varmoja havaintojen ja muistiinpanojen validiudesta ja reliabiliteetista voivat puutteet johtaa virheellisiin tietoväittämiin.

Tieteellisen tutkimuksen keskeisiä elementtejä ovat kokeet, havainnot ja tulkinta [johtopäätös], joita voidaan jopa kutsua tieteen perustaksi. Tätä metaforaa [kielikuva eli trooppi] ei saa tieteellisessä tutkimuksessa ymmärtää liian kirjaimellisesti. Tiede ja tieto ovat vaikeasti tukittavissa, sillä niin paljon riippuu siitä, missä merkityksessä ja missä yhteydessä termiä tiede ja tieto käytetään.