Geopolitiikka on poliittisen ajattelun perinne, joka kehittyi 1800-1900 lukujen taitteessa. Suomen geopoliittinen asema ei tänään, vuoden 2022 ensimmäisen kuukauden aikana, näytä parhaalta mahdolliselta; varsinkaan kun asiaa tarkastelee Euroopan turvallisuustilanteen näkökulmasta. Euroopan maiden turvallisuus ei ole ollut yhtä vakavassa tilassa sitten vuoden 1961 Berliinin kriisin jälkeen [Berliinin muurin rakentaminen].
Tänään [tammikuussa 2022] Venäjällä on suoranainen ”intohimo” puhua Euroopan maiden ylitse Yhdysvaltain kanssa Eurooppaa koskevasta ”etupiirijaosta”, jossa myös Suomi on mukana tavalla tai toisella ei niinkään oman ulkopolitiikkansa ansiosta vaan maantieteellisen sijaintinsa vuoksi [=geopoliittisen asemansa vuoksi].
Yleisesti ajatellen geopoliittista ajattelua ei nähdä yhtenäisesti, vaan sen painotuseroista voidaan ”noukkia” kolme eri painotusvariaatiota:
1. painopiste on yleisessä argumentaatiossa maiden välisistä suhteista, jolloin maantieteellä on oma roolinsa
2. painopiste kohdistuu edelleen maantieteeseen, mutta ”fokuksessa” on vierekkäisten suurvaltojen kansainvälinen politiikka ja kahdenvälisten suhteiden määrittelemä resurssikamppailu [pysyvät konfliktit eri maiden välillä]
3. painopiste kohdistuu maantieteeseen ja sen tuomaan merkitykseen valtioiden sijainnin suhteen [=toinen valtio voi dominoida toista] vahvistaakseen omaa ”elintilaansa”.
Näin sidostyhmäajattelijana en voi välttyä olla ”sotkematta” geopoliittiseen keskusteluun sidosryhmäosaamisen näkökulmaa, vaikka luulen poliittisen ajattelun olevan pitkälti jotain aivan muuta kuin sidosryhmäosaamisen tavoittelua.
Sidosryhmäosaamisen ja sidosryhmäajattelun haasteeksi nousee se, millä perusteella sidosryhmien vaatimuksia priorisoidaan. Amerikkalainen sidosryhmäajattelu suuntautuu yleensä vahvasti taloudelliseen ajatteluun ja amerikkalainen keskustelu korostaa omistamisen etujen turvaamista. Kun taas suomalainen sidosryhmäajattelu [venäläistä sidosryhmäajattelu en oikein tunne enkä siksi pysty asemoimaan sitä yksiselitteisesti kumpaankaan näistä, pitää perehtyä asiaan] nähdään mielellään osana sidosryhmäverkostoa, joka on dynaaminen ja joustavasti muuttuva ja jonka odotuksiin voidaan vastata ja joiden arvot ja odotukset on otettava huomioon päätöksenteossa.
Sidosryhmäajattelun voidaan ajatella tasapainottavan toimintaympäristöämme. Sidosryhmien olemassaolosta ollaan yleisesti sidosryhmätutkimuksissa yksimielisiä, kun taas sidosryhmien tyypittelystä ja merkityksestä ollaan erimielisiä ja ne hiukan vaihtelevat riippuen asiayhteydestä. Sidosryhmät ymmärretään positiivisimmillaan käytettävissä oleviksi resursseiksi, joista voidaan hyötyä, jopa enemmän kuin niihin joudutaan panostamaan. Tosin on tilanteita, jolloin sidosryhmät nähdään taakkana ja tällöin sidosryhmiin joudutaan panostamaan saatavaa hyötyä enemmän.
Onnistuneen neuvottelun taustaedellytyksenä on toimiva vuoropuhelu, joka taas edellyttää sidosryhmäosaamista, jonka kulmakiviä ovat avoimuus, läpinäkyvyys ja rehellisyys. Onnistuakseen sidosryhmäosaamisessa on ymmärrettävä vuoropuhelun merkitys. Sidosryhmäajattelua lähestytään useasti myös etiikan, sosiaalisen vastuun ja ympäristötutkimuksen näkökulmasta. Yleisesti voidaan todeta etiikan ja eettisen ajattelu kuuluvan ihmisyyteen ja ylipäätään sivistyneeseen kulttuuriin [myös politiikkaan]. Etiikkakeskustelu puolestaan jaetaan teorian näkökulmasta kahteen pääuomaan: 1) utilitarismiin, joka pohjautuu tekojen seuraamuksien pohdintaan ja 2) deontologiaan, jonka ytimessä taas on ihmisten velvollisuus muita ihmisiä ja ihmisyyttä kohtaan toimia moraalisesti oikein.
Neuvotteluissa voidaan joskus törmätä eettiseen egoismiin (=oman edun korostaminen), jota voidaan pitää seurausetiikan lähtökohtana, jopa teoriana, joka tunnetaan myös termistä utilitarismi. Utilitarismin perusajatuksena taas on päätöstä tehtäessä valita vaihtoehto, joka tuottaa suurimman hyödyn kaikille päätöstä koskettaville osapuolille niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä. Utilitaristisessa ajattelussa voidaan olettaa sidosryhmien arvojen, odotusten ja toiveiden taustalla olevan päätöksentekijän arvomaailmaan ja omaan arvomaailmaan perustuva oletus: utilitarismi olettaa, että päätös [=teko] katsotaan tällöin moraalisesti oikeaksi, jos se tuottaa suurimman mahdollisimman hyödyn kaikille niille, joita päätös [=teko] koskettaa. Joskin suurin ongelma utilitarismissa liittyy hyötyjen ja haittojen mittaamiseen. Jos mittausta ei pystytä suorittamaan ei periaatetta voida käyttää. Mittausta vaikeuttaa ihmisten erilainen näkemys hyödyistä ja haitoista ja kun kaikkia hyötyjä ja haittoja ei pystytä arvioimaan ja/tai mittaamaan, joista esimerkkinä mainittakoon terveys ja onnellisuus, on utilitarismin käyttö hyödytöntä tai jopa mahdotonta.
Myös velvollisuusetiikan eli deontologian mukaan ihminen on velvollinen toimimaan moraalisesti oikein ja välttämään moraalista väärintekemistä. Deontologia lähtee siitä, että moraali kuuluu inhimillisen elämän peruspilareihin, joten jos ihminen toimii epäeettisesti, se kieltää samalla inhimillisen elämän. Filosofi Immanule Kantin (1724-1804) etiikan mukaan ihmisen teon seuraukset eivät määritä teon moraalista arvoa millään lailla tilanteessa, jossa teko tehdään hyvästä tahdosta. Tätä kutsutaan Kantin deontologiseksi velvollisuusetikaksi, jossa ihminen pystyy reflektoimaan toimintansa ja on siten rationaalinen olento. Kantilaisen deontologiaetiikan soveltaminen sidosryhmäajatteluun ja sidosryhmäosaamiseen on hyvin haastavaa, sillä kantilaiset periaatteet näyttäytyvät laajoina ratkaisumalleina, mutta niiden avulla ei pystytä ratkaisemaan ristiriitatilanteita, koska niissä nousee esiin tasa-arvokysymyksiä. Sillä velvollisuusetiikka edellyttää aina tasa-arvoista kohtelua kaikkia kohtaan. Kun taas oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon saavuttaminen kuuluvat postmodernin etiikkakäsityksen mukaiseen hyvän elämän tavoiteisiin. Postmoderni etiikka korostaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Moraalikäsityksen aikaansaaminen ja sen kehittyminen tapahtuvat selvitettäessä moraalisia ristiriitoja sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä, jota myös neuvottelutilanne edustaa.
Meneillään olevissa Euroopan turvallisuustilannetta käsittelevissä neuvotteluissa ei ole syytä tuudittautua ajatukseen, että sidosryhmäosaaminen olisi fokuksessa vaan mielestäni fokuksessa ovat aivan muut seikat --> eettinen egoismi.
[Lähteet: HS 12.1.2022 ja The Ulkopolitist 2017]
