Tiede, tieto, johtaminen, mentorointi ja hypoteesi

Tiedettä ja sen tekemistä voidaan tutkia muun muassa sosiaalisena, psykologisena, poliittisena tai laajemmin yhteiskunnallisena retorisena ja tiedollisena toimintana. Tiedettä ei ole oikein pystytty yksiselitteisesti määrittelemään. Niinpä tieteen määritteleminen riippuu asiayhteydestä. Tosin fokuksessa useasti ei olekaan yksittäisen tiedekäsitteen määritelmä, vaan sen sijaan se, missä asiayhteydessä ja missä merkityksessä tiedekäsitettä käytetään.

Tieteellä tarkoitetaan toisaalla luotua, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien tietojen systemaattista kokonaisuutta [=tulokset] ja toisaalta tällaisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua, jota voidaan kutsua tieteelliseksi tutkimusprosessiksi [Niskanen 1980, 13].

Jo antiikin kreikan filosofin ja Akatemian perustajan Platonin [427-347 eaa.] ajoista lähtien tieto on määritelty perustelluksi todeksi - uskomukseksi [käsitykseksi]. Tämä tarkoittaa, että voidakseen sanoa oikeutetusti tietävänsä jotain: 1) täytyy olla asiaa koskeva uskomus, 2) tuon uskomuksen on oltava tosi ja 3) uskomukselle on oltava perustelu. Siis kaikkien edellä mainittujen ehtojen on täytyttävä, jotta voi sanoa tietävänsä jotain. Siitä huolimatta ollaan haluttomia sanomaan, että kysymyksessä on aito tieto ja ehkä juuri siitä syystä tietoteoreetikot eivät ole pystyneet määrittelemään yhteisesti hyväksyttävää määritelmää tiedosta.  Lisäksi on paradigma = yleisesti hyväksytty ja oikeana pidetty ajattelutapa. Paradigma on merkki tieteenalan kypsyydestä. Tutkimusala voi olla myös ilman jaettua paradigmaa. Tällöin alaa kutsutaan esiparadigmaattiseksi tutkimusalaksi.   

Käytännön kautta opittua kehittyvää taitoa voidaan kutsua hiljaiseksi tiedoksi [mm. Collins 1985; Polanyi 1985]. Tämä hiljainen tieto ei liity vain tieteeseen, sillä huomattava osa arkitiedostamme on erilaisten kokemusten synnyttämää taitojen, intuitioiden ja tottumusten muotoja. Kyseessä on tieto, jota ei voida tyhjentävästi esittää väitelauseiden muodossa. Useasti yhtenä hiljaisentiedon esimerkkinä pidetään polkupyörällä ajamisen taitoa. Tällöin kielellisen välittämisen vaikeus nousee esiin, jos pyörällä ajamista opetetaan puhelimitse [=tavallinen puhelin, ei siis älypuhelin] henkilölle, joka ei koskaan ole ajanut pyörällä eikä edes ole nähnyt polkupyörää. Tämä tehtävä edellyttää mahdollisuutta jollain tavoin päästä näyttämään esimerkkiä pyörällä ajamisesta [ehkä älypuhelin toimii jollain tavoin tässä], jolloin oppijalla täytyy olla mahdollisuus oman yrityksen ja erehtymisen kautta opiskella pyörällä ajamisen taito [=oltava pyörän käyttömahdollisuus] :)

Johtamisen ja mentoroinnin tehtävänä on nostaa esiin oppijan – aktorin piilevää osaamista. Kun syntyy uutta oivaltavaa oppimista sekä uutta tietoa, niin tällöin voidaan syntynyttä tietoa siirtää itsenäisesti käytännön sovelluksiin – kuten pyörällä ajamiseen. Hiljaisella tiedolla on muutamia kiinnostavia piirteitä, jotka tekevät niistä pulmallisia. Yksi sellainen on se, ettei ole olemassa ulkoista tuntomerkkiä, jonka avulla pystyttäisiin tunnistamaan taidon siirtyminen tai se hallinta. Siis pyörällä ajamista ei voi oikein muutoin todeta kuin näkemällä oppijan ajavan polkupyörällä tai nähdä ajaminen, vaikka älypuhelimen välittämän kuvan kautta :)

Yleisesti käytetty termi hypoteesi on ennakoiva tietoväite, jolla koitamme todistaa väitettä oikeaksi tai vääräksi. Konstruktiivisen tietoteorian [kognitiivisen psykologian ja humanistis-psykologian yhdistelmä] mukaan hypoteeseilla on hyvin rajallinen arvo, sillä erilaisten muistiinpanojen kokoaminen ja erilaisten muistiinpanojen muunnosten käyttö saattavat johtaa hyvin erilaisiin vastauksiin samoihin kysymyksiin samoista ilmiöistä. Ja kun emme voi olla varmoja havaintojen ja muistiinpanojen validiudesta ja reliabiliteetista voivat puutteet johtaa virheellisiin tietoväittämiin.

Tieteellisen tutkimuksen keskeisiä elementtejä ovat kokeet, havainnot ja tulkinta [johtopäätös], joita voidaan jopa kutsua tieteen perustaksi. Tätä metaforaa [kielikuva eli trooppi] ei saa tieteellisessä tutkimuksessa ymmärtää liian kirjaimellisesti. Tiede ja tieto ovat vaikeasti tukittavissa, sillä niin paljon riippuu siitä, missä merkityksessä ja missä yhteydessä termiä tiede ja tieto käytetään.   

Työn tuottavuus – tuo kummajainen!

HS [28.9.] uutisoi: ”VM ennustaa talouden kasvupyrähdyksen jäävän tilapäiseksi.” Uutisessa valtiovarainministeriön mukaan talous kasvaa tänä vuonna [2021] 3,3 prosenttia, vuonna 2022 kasvua on 2,9 prosenttia ja 1,4 prosenttia vuonna 2023.  Ministeriön ennusteen perusteella talouden kasvupyrähdys johtuu patoutuneen kysynnän purkautumisesta, koska väestön rokottaminen etenee ripeästi, liiketoiminnalle asetettuja rajoituksia puretaan ja kotitalouksien sekä yritysten luottamus tulevaisuuteen on vahvaa. Uutinen kertoo myös, että Suomen talouden keskeisinä heikkouksina valtiovarainministeriö pitää, muiden tutkimuslaitosten tapaan, väestön vanhenemista ja työn tuottavuuden heikkoa kasvua.

Työn tuottavuus, tuo kummajainen, on yleismaailmallinen arviointiperuste, joka kuvaa työvoimakustannusten tehokkuutta materiaalituotannossa. Yleismaailmallisesti sitä käytetään useinmiten: 1) yksityisellä alalla; kauppa, yritykset, yksityiset työnantajat ja 2) julkisella alalla; julkinen sektori ja jopa erilaiset maaryhmät [kuten; EU, Pohjoismaat, OECD yms.] mitattaessa yksittäisten eri tuotantojen tuottavuutta. Yritystalouden näkökulmasta ja miksipä ei myös julkisen talouden kyseessä ollessa ko. indikaattori on hyödyllinen talouden indikaattori, jolla mitataan työn tuottavuutta. Laskentakaavoja on useita, jotka ottavat eri tavoin huomioon erilaiset tuotantoon vaikuttavat tekijät. Monet niistä ovat, käsiteltäessä yritystoiminnan kehittämistä, keskeisiä tekijöitä yrityksen automatisoinnin ja tuotteiden laadun parantamiseen, kustannusten ja materiaalinkulutuksen vähentämiseen, progressiivisiin logistiikkajärjestelmiin ja energiatehokkuuteen, verotuksen optimointiin ja pääomarakenteen parantamiseen. Yksi laskentakaava [monista] on, joka mitataan kuinka paljon työntekijä käyttää aikaa tietyn arvon tuottamiseen: W = T / Q. W= arvon tuottaminen , T= työhön käytetty aika, Q= työntekijä. 

 

Tilastokeskus määrittelee työn tuottavuuden seuraavasti: ”Työn tuottavuus lasketaan jakamalla bruttokansantuote [BKT eli arvonlisäys] tai tuotos sen aikaansaamiseksi käytettyjen työtuntien määrällä. Uusklassisen talousteorian mukaan talouskasvu syntyy työn tuottavuuden kasvusta.” Kuntaliitto puolestaan määrittelee työn tuottavuuden työn tehokkuudella: ”Tehokkuus tarkoittaa osittain samaa asiaa kuin tuottavuus. Kun tuottavuus mittaa sitä, kuinka paljon tietyllä panosmäärällä saadaan aikaan, tehokkuus mittaa sitä, kuinka paljon enemmän tietyllä  panosmäärällä voitaisiin saada aikaan.

Ajattelen valtiovarainministeriön pohdiskelevan työn tuottavuuden heikkoa kasvua nimenomaan Kuntaliiton määrittelemän työn tuottavuuden kasvun pohjalta – siis työn tehokkuuden näkökulmasta. Mokomakin kummajainen :).